Olipas kerran (niinko tirpajussit sanoo) pieni keltainen kissa, joka kulki pikkuprinsessan mukana. Kukaan ei sitä osannut kaivata pitkään aikaan. Se oli ollut prinsessan mukana myös mummulassa yökylässä ja sen katoamista ei kukaan huomannut. Yökyläilysta oli kulunut kaksi viikkoa, kun mummu lähti Sani-koiran kanssa aamulenkille. Tätä reittiä he eivät olleet kulkeneet pitkään aikaan.
Yllättäin eräällä sammaloituneella kivellä näkyi jotain keltaista ja kuului pieni miau-ääni. Sanikin kuuli sen ja ihmetteli mistä ääni tuli.
Kissa näytti aivan prinsessan kissalta, mutta mummu ajatteli, että se saattoi olla lasten, jotka asuivat tämän tien varrella. Niinpä mummu soitti pikkuprinsessan äidille ja kysyi onko keltainen kissa heillä kotona. Äiti vastasi, ettei ollut sitä nähnyt ja muisti, että se oli ollut prinsessan mukana yökyläilemässä. Mummu kertoi nähneensä ja kuulleensa pienen kisun, joka näytti prinsessan kisulta.
He tulivat siihen tulokseen, että kissa oli pudonnut rattaista kun kaksi viikkkoa sitten oltiin oltu lenkilllä tällä samaisella tiellä. Varmasti se halusi jo kotiin.
Kun mummu ja Sani tulivat samaa reittiä takaisin, pieni kissa sanoi taas miau.
Mummu otti kisun syliinsä ja se alkoi kehrätä ja maukua todenteolla. Oletko odottanut näin kauan kotiinpääsyä, kysyi mummu ja laittoi kisun taskuunsa, Taskuun päästyään kisu oli aivan hiljaa mummulan portille asti. Siellä se alkoi taas miukua ja maukua ja kehrätä ja oli varmaankin onnellinen, kun se löydettiin.
Mummu laittoi kisulin punaisen puseron päälle lämmittelemään ja oli mielissään, että tämä keltainen kaveri oli löytynyt. (Kesti kyl aikas, ennenko kisun sai hiljenemää.)
Kun pikkuprinsessa tuli seuraavan kerran käymään, hän oli onnellinen pienen kissansa löytymisestä.
Niinpä tarina sai onnellisen lopun ja keltainen kisu pääsi kotiin prinsessan mukana.
Mitä tästä opimme.
Nykyaja patterit o kumminki aika kestävii, vaiks välil tuntuu, et ne kestää kovi vähä aikaa.
Toine opittu asia o, et kannattas opetel näitte uusie leluje sulkemine, ettei menis kokopäivää niitte hiljentämisee.
Sen pituinen se.
Yllättäin eräällä sammaloituneella kivellä näkyi jotain keltaista ja kuului pieni miau-ääni. Sanikin kuuli sen ja ihmetteli mistä ääni tuli.
Kissa näytti aivan prinsessan kissalta, mutta mummu ajatteli, että se saattoi olla lasten, jotka asuivat tämän tien varrella. Niinpä mummu soitti pikkuprinsessan äidille ja kysyi onko keltainen kissa heillä kotona. Äiti vastasi, ettei ollut sitä nähnyt ja muisti, että se oli ollut prinsessan mukana yökyläilemässä. Mummu kertoi nähneensä ja kuulleensa pienen kisun, joka näytti prinsessan kisulta.
He tulivat siihen tulokseen, että kissa oli pudonnut rattaista kun kaksi viikkkoa sitten oltiin oltu lenkilllä tällä samaisella tiellä. Varmasti se halusi jo kotiin.
Kun mummu ja Sani tulivat samaa reittiä takaisin, pieni kissa sanoi taas miau.
Mummu otti kisun syliinsä ja se alkoi kehrätä ja maukua todenteolla. Oletko odottanut näin kauan kotiinpääsyä, kysyi mummu ja laittoi kisun taskuunsa, Taskuun päästyään kisu oli aivan hiljaa mummulan portille asti. Siellä se alkoi taas miukua ja maukua ja kehrätä ja oli varmaankin onnellinen, kun se löydettiin.
Mummu laittoi kisulin punaisen puseron päälle lämmittelemään ja oli mielissään, että tämä keltainen kaveri oli löytynyt. (Kesti kyl aikas, ennenko kisun sai hiljenemää.)
Kun pikkuprinsessa tuli seuraavan kerran käymään, hän oli onnellinen pienen kissansa löytymisestä.
Niinpä tarina sai onnellisen lopun ja keltainen kisu pääsi kotiin prinsessan mukana.
Mitä tästä opimme.
Nykyaja patterit o kumminki aika kestävii, vaiks välil tuntuu, et ne kestää kovi vähä aikaa.
Toine opittu asia o, et kannattas opetel näitte uusie leluje sulkemine, ettei menis kokopäivää niitte hiljentämisee.
Sen pituinen se.
